Torniolaakson kuntien välistä yhteistyötä on tehty jo vuodesta 1923, jolloin Tornionlaakson kuntain toimikunta perustettiin. Tornedals- kommunernas förbund perustettiin vuonna 1941. Yhteistyötä tehtiin rajakaupassa, lossi- ja silta-asiassa, lohiasioissa, uitossa jne. Vuonna 1982 päätettiin järjestää yhteistyökokouksia vuorovuosin kummassakin maassa. Tornionlaakson kuntien yhteistyöelin Torniolaakson Neuvosto perustettiin virallisesti Pajalassa 15.5.1987. Kymmenen vuotta organisaation elämässä on lyhyt aika. Sen perusteella ei pitkälle meneviä johtopäätöksiä voida tehdä, mutta kuitenkin jotakin.

Vuonna 1987 Eurooppa eli vielä "vanhaa aikaa". Nato ja Varsovan liitto olivat asemissaan, vaikka liennytyksestä puhuttiin. Perestroikka ihastutti ja enteili muutoksia Neuvostoliitossa - ei kuitenkaan sitä, joka 1989 tapahtui. Eurooppalainen integraatio eli suvantovaihetta, eikä Euroopan Unionin tulevasta koosta ja sisällöstä ollut vielä johdonmukaista linjaa. Virallinen pohjoismainen yhteistyö oli vuosien varrella bunkkeroitunut. Ruohonjuuritason kansainvälistä toimintaa oli vähän. Rajanylinen yhteistyö Tornionlaaksossa oli paljolti mentaalitasolla. Maailman rauhallisin raja! - Oliko sitä oikeastaan koskaan analysoitukaan?

Tämänkaltaista pohdintaa ja erittelyä voitaisiin vielä jatkaa, mutta sanottu antaa jo edellytykset sen toteamiseksi, että Torniolaakson Neuvoston perustaminen oli ennakkoluuloton teko. Nyt alettiin todellisesti hyödyntää etnisesti, kielellisesti ja kultturellisesti erikoista rajaa. Aivan kuten Provincia Bothniensiksenkin yhteydessä, Torniolaakson pitkästä rajasta oli tuleva vähitellen resurssi, joka yhdisti väheneviä kansallisia voimavaroja.

Torniolaakson Neuvoston organisaatio eteni välillisen vallankäytön kautta kuntien suoraan osallistumiseen. Näin myös neuvoston kunnille koituneet kustannukset ovat kasvaneet hallitusti. Alkuvuosina kuntaliittojen vuotuinen maksuosuus oli Suomesta 61.000 Fmk ja Ruotsista 80.000 Skr. Nyt kunnilta kerätty maksuosuus on yhteensä 1.2 miljoonaa Skr eli 857.200 Fmk. vuodessa.

Se tavoite, että neuvosto olisi saanut Pohjoismaiden Ministerineuvoston budjetissa oman kustannuspaikan, ei onnistunut. Vaikka tässä historiikissa läheskään kaikkia neuvostossa käsiteltyjä asioita ja tuloksia ei ole voitu edes mainita, rohkenen väittää, ettei niitä kumpikaan Torniolaakson puolisko yksin olisi voinut esiin nostaa. Ja vaikka kustannuspaikkaa ei saatu, on ns. ulkopuolista rahaa projekteihin, hallintoon ja erilaisiin aktiiviteetteihin yksistään viimeisten neljän vuoden aikana saatu 3.948.247 Skr. Koska Tornionlaakso on Interreg II-ohjelmissa myös mukana, tietää se ulkopuolisen tuen jatkoa. Aikana, jolloin pohjoismaisia organisaatioita ja laitoksia on vähennetty, on tämä aivan erityisesti todettava. Samoinkuin sekin, että siinä missä Interreg-projektien rajayhteistyötä muualla Euroopassa - Pohjolassakin - vasta opetellaan, tornionlaaksolaiset ovat edelläkävijöitä.

Mutta Tornionlaakson Neuvosto ei suinkaan ole valmis. On erityinen syy muistaa Kaipio - Hjort raporttia, ja siinä suoritettua tilannearviota. Saatta olla, että Tornionlaaksossa pitää löytyä valmiutta ottaa yhteistyön seuraava askel hyvin nopeasti. Aluepolitiikka ei ole muodissa Ruotsissa eikä Suomessa. Kuntien asema heikkenee ja mahdollisuudet elämisen laadun säilyttämiseen vähenevät. Miten estämme alueen autioitumisen? Miten saada nuoret jäämään tai palaamaan? Tällaiset ongelmat ovat arkipäivää ja ne ovat paljon suurempia haasteita nyt, kuin mitä tilanne neuvostoa perustettaessa oli. Nyt olisi tehtävä uusia linjauksia ja uusia rohkeita avauksia. Vanhat kielteiset asenteet tulisi kuopata. Luottamushenkilöiden vastuu tulee myös korostumaan. Heidän tulee olla paitsi tekijöitä myös näkijöitä.

Mutta tavallinen kansa ei voi myöskään istua kädet ristissä. En toivo sellaista tulevaisuutta, jossa Torniolaakson Neuvosto tekee kaiken puolestamme. Myös meidän tulee olla aloitteellisia ja omatoimisia. Ilahduttavia merkkejä on jo olemassa. Viittaan vain Kätkäsuvannon kylien yhteistyöhön ja hyvin moniin kyliä yhdistäviin jääteihin. Tätä linjaa tulee jatkaa.

Torniolaakson yhteistyö rajan pituussuunnassa on myös ns. kranttu asia. Joskus pöytäkirjoistakin heijastuu se, että Tornio-Haaparanta-akseli olisi liian dominoiva. Nämä aloittivat kahdenkeskisen yhteistyön vähän ennen neuvostoa. Mutta muualla pitää myös alkaa. Sopivia yhteistyöpareja on jo muitakin ja uusia tarvitaan. Miksi esimerkiksi Karesuvannon kylät eivät yhteisvoimin korvaa niitä palveluja, joita on jo viety tai ollaan viemässä? Se olisi ihaanteellinen paikka, jossa ruotsalainen, suomalainen , saamelainen ja norjalainen kulttuuri olisi yhteistyön innostava perusta. Toimintojen yhteenliittämistä ei pidä eikä voida tehdä ulkoapäin. Rajayhteistyön tulee kaikkialla olla sisäsyntyinen.

Minun Yhdysvalloissa joitakin vuosia sitten kuollut tätini tapasi sanoa: "Jos meitä tornionlaaksolaisia kehutaan, meidän tulee melkein aina tehdä se itse." Tämä viittaa tornionlaaksolaisten heikkoon itsetuntoon - ehkäpä alemmuuskompleksiin. Jos tämä on ollut totta, tilanne on muuttunut. Ester Cullblom tutki lisenssiaattityössään Ruotsin tornionlaaksolaisten itsetuntoa nuorten ja vanhemman väen keskuudessa. Erityisen yllättynyt ja ilahtunut Ester Cullblom oli nuorten positiivisesta asenteesta. Esimerkiksi 92 % heistä tahtoi säilyttää suomen kielen. Vanhempi ikäluokka vielä paremmin eli 96 % heistä. Molemmat ryhmät arvostivat omaa yhteistä kulttuuriamme. Tässä yhteiskulttuurissa on vahva alusta, mille rajayhteistyötä tulevaisuudessa rakentaa.

Siitä vaan jatkotyöhön torniolaaksolaiset!

Yrjö Alamäki